Tämä ei ole sankaritarina. Tämä ei myöskään ole kertomus, jolla on onnellinen loppu, sillä tämä tarina jatkuu yhä. Kerron tapauksen, miten sen koin, havaitsin ja tulkitsin. Olen saanut perheeltä luvan kertoa tarinan.
Varhaiskasvatusryhmässämme on lapsi – kutsutaan häntä nimellä Helinä. Lapsen vanhemmat nostivat esiin tämän käytökseen liittyvät haasteet, joita ilmeni etenkin kotona. Helinän hermostuessa ei ollut tavatonta, että tavarat saattoivat lennellä. Tällaista ei kuitenkaan näkynyt ryhmässä – päinvastoin. Helinä oli päivän ajan korostetun ”kiltti”: sävyisä, tottelevainen, hiljainen ja rauhallinen. Sen sijaan ryhmämme kasvattajilla heräsi huoli Helinän stressaantuneesta käytöksestä. Hän raapi usein hermostuneesti päätään ja jämähti laskemaan sormiaan. Kysyimme apua myös perhetyöntekijältä, joka kävikin perheen luona. Silti alun alkaen meidän olisi ollut syytä kääntää katse siihen, mitä ryhmässämme päivän aikana tapahtuu.
Ryhmässämme on kaksi varhaiskasvatuksen opettajaa. Syksyn varhaiskasvatuskeskustelussa opettajaparini sai kuulla Helinän vanhemmilta, että kotona hänen mielipuuhaansa on pukeutua herra Hevisaurukseksi ja esiintyä koko perheelle sukkahousuhiukset heiluen. Tätä mielikuvaa ei ollut helppo tavoittaa, jos hetkenkin seurasi etenkin iltapäivisin itseensä käpertyvää lasta.
Helinällä on ryhmässä hyviä ystäviä, jotka kuitenkin haetaan joka päivä aikaisin. Iltapäivät Helinä siis odotteli. Ryhmämme kasvattajat olivat kaikki kyllä yrittäneet. ”Mitä kuuluu?”, ”Mitä tehtäisiin?”, ”Tuletko keinumaan?”. Hetkeksi Helinä saattoikin tulla mukaan touhuihin, kunnes taas livahti puun taakse istumaan… ja odottamaan.
Varhaiskasvatuskeskustelun jälkeen kokoonnuimme tiimipalaveriin. Tiimipalaverissa opettajaparini nosti esiin keskustelun pääkohdat ja kertoi Helinän Hevisaurus innostuksesta. Oli tärkeää kuulla, millainen hän on silloin, kun uskaltaa olla täysin oma itsensä. Silloin, kun ei tarvitse pinnistellä. Silloin, kun saa rohkeasti näyttää kaikki puolet itsestään. Silloin, kun päivän mittaan patoutunut stressi vihdoinkin saa laueta niin, että tavaratkin lentelevät käsistä aina avaruuteen saakka. Voi kun meillä päiväkodissakin lapset voisivat olla kuin kotonaan! Miten voisimme vähentää lasten kokemaa stressiä, jota väistämättä syntyy, kun väkeä on paljon: on ääntä, hälinää, vilinää ja vilskettä. Lapset ovat temperamentiltaan erilaisia. Joku reagoi ärsykkeisiin ja stressaaviin tilanteisiin toista vahvemmin. Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus voida hyvin. Siksi ainoa mahdollisuus on pyrkiä aktiivisesti tunnistamaan yksilölliset stressitekijät ja muuttaa olosuhteita suotuisammiksi. Täydellisyys ei ole mahdollista, mutta ”yksi ainoa teko sisältää enemmän vipuvoimaa kuin tuhat aikomusta”. (Tommy Hellsten)
Tiimipalaverin jälkeisenä päivänä lähdimme suoraan välipalalta ulos. Helinä vetäytyi tapansa mukaan odottelemaan. Pyysin häntä pihakävelylle kanssani, sillä siihen hän kuitenkin yleensä suostui, vaikkei sentään kysymyksiini ja uteluihini vastannutkaan. Kävelimme käsi kädessä ja minä höpötin lämpimikseni. Tällä kertaa kuitenkin minulla oli ässä hihassa: kiitos Helinän vanhempien ja kiitos opettajaparini. Pysähdyimme ja kysyin Helinältä, onko hän koskaan kuunnellut Hevisaurusta. Helinän katse valpastui ja hän nyökkäsi vaivihkaa. Tästä rohkaistuneena jatkoin. Kerroin, että minäkin tykkään Hevisauruksesta ja että osaan jopa muutaman kappaleen ulkomuistista. Kysyin, mikä on Helinän lempikappale. Hän kuiskasi niin, että juuri ja juuri kuulin… ”avaruuden autokorjaamo”. ”Oi, sellaista en olekaan koskaan kuullut. Täytyypä opetella”, vastasin. Silloin Helinä rohkaistui ja kertoi, että on katsonut netistä Hevisauruksen bändikoulua. ”Wau!”, innostuin, ”Pitäiskö meidänkin perustaa tänne päiväkotiin sellainen bändikoulu?” ”Joo!”
Seuraavana päivänä tiedustelin ryhmän lapsilta, ketkä olisivat halukkaita osallistumaan ryhmän omaan bändikouluun. Kerroin, että olin kuullut Helinältä Hevisauruksen bändikoulusta. Muusikonalkuja oli tietenkin jonoksi asti. Hieman jännittyneenä astelin Helinän luo hänen leikkiessään parhaiden ystäviensä kanssa. Kerroin, että ryhmän lapset pitivät ideasta niin paljon, että bändikoulu voitaisiin aloittaa heti samana päivänä. Jännitin sillä en tiennyt, kuinka Helinän ystävät ottaisivat idean vastaan. Ja miten Helinä sitten reagoisi. Pelkoni osoittautuikin aiheelliseksi, kun yksi Helinän ystävistä ilmoitti välittömästi kovaan ääneen, että hän ei todellakaan osallistuisi ja käänsi selkänsä jatkaakseen leikkejään. Päätin olla sinnikäs ja totesin, että se sopii oikein hyvin ja ei kenenkään tietenkään ole pakko, mutta haluan tietää myös, mitä muut ovat mieltä asiasta. Lapset katsoivat epävarmoina ja kysyvinä ystäväänsä, joka viesti kehollaan hyvin vahvasti, että tämä ei ainakaan ole meidän juttu. Kysyin Helinältä uudestaan: ”Tuletko mukaan?”. Silloin Helinä nyökkäsi ja hymyili. Vastasin hymyyn ja totesin, että eiköhän sitten aloiteta. Silloin Helinän ystävä lopetti leikkinsä ja kääntyi ympäri närkästyneenä. Kerroin, että olisi mukavaa, jos sinäkin tulisit. On ihan ok muuttaa mielensä. Lopulta kaverukset heittäytyivät bänditouhuihin rohkeasti mukaan.
Kokoonnuimme treeneihin koko syyskauden ajan. Bändikokoontumiset tarjosivat kaikille osallistujille mahdollisuuden harjoitella tärkeitä taitoja yhdessä ja erikseen. Harjoittelimme yhteistä päätöksentekoa esimerkiksi äänestäessämme, mitä kappaletta milloinkin treenattaisiin. Opettelimme oman vuoron odottamista, kuuntelemisen taitoa, toisen huomioon ottamista, heittäytymistä, palautteen antamista ja aika-ajoin pettymyksen sietämistä. Yhdessä puuhastellen tutustuimme toisiimme koko ajan paremmin. Kehittelimme oman ”loppuhuudon” kokoontumisten yhteyteen. Valitsimme bändillemme nimen ja suunnittelimme upean logon, jonka ryhmämme taitava työntekijä toteutti juuri niin kuin toivoimme. Bändimme logo on nyt seinällä taulussa muistuttaen meitä päivittäin yhteisestä matkastamme. Tehtiinpä kaikille jopa bändipaidat – logolla varustettuna, kuinkas muuten. Kutsuimme päiväkodin muut ryhmät huikeaan konserttiin ja syyskausi huipentui vielä ryhmän joulujuhlaan, jossa tämä huikea, lasten ikioma bändi oli pääesiintyjänä.
No entäpä Helinä sitten… Kuten alussa kirjoitin, tämä ei ole sankaritarina. Eikä tarina ole saanut vielä päätöstään. Mutta Helinälle tämä kaikki teki silminnähden hyvää. Helinä yllätti meidät rohkeudellaan. Meidän kasvattajien huoli on alkanut sulaa, kun merkkejä stressistä ei ole ollut havaittavissa niin usein. Helinä on kertonut, että päiväkotiin on mukava tulla. Ehkä ryhmätilanteet eivät tuntuneet enää niin jännittäviltä, kun opimme tuntemaan paremmin toisiamme. Muihin lapsiin tutustuminen taisi olla yksi niistä tärkeimmistä hedelmistä. Oli hienoa huomata, että bändissä solmitut uudet kaverisuhteet kannattelivat. Iltapäiväodottelujen tilalle tuli entistä enemmän sisältöä.
Ainakin minä opin taas jotain: että monesti minulla on ihan liian suuri suu ja liian pienet korvat. On vaikeaa kestää hiljaisuutta. Helpompaa on puhua lämpimikseen. On tärkeää kuunnella vanhempia. On tärkeää, että kaikki tiimin jäsenet jakavat havaintojaan. Ja ennen kaikkea on tärkeää kuunnella lasta – ja sen jälkeen osoittaa teoillaan, että on oikeasti kuullut.
”Minä tarvitsen sitä, että sinä kuulet minua. Jotta voisit kuulla, sinun tulee kuunnella. Ja jotta voisit kuunnella, sinun tulee kyetä olemaan hiljaa. Tähän kykenevät vain harvat.” (Tommy Hellsten)
Maria Palo-oja, varhaiskasvatuksen opettaja, Pikku-Kuusis, Lempäälä
Sitaatit on poimittu Tommy Hellstenin blogista ja twiiteistä.