Transform jatkaa Kestävät hyvinvointijärjestelmät -tutkimusohjelman käynnistämää työtä. SWS (Sustainable Welfare Systems) lyhenteellä toimivan tutkimusohjelman toiminnot jatkuvat osittain tutkimusalustan toimesta. SWS-yhteistyö vahvistaa Transformin profiilia erityisesti hyvinvointiin keskittyvän tutkimuksen alueella. SWS:n nettisivuilta löydät monenlaista tietoa tiedekuntarajat ylittävästä tutkimuksesta kestäviin hyvinvointijärjestelmiin liittyen ja jatkossa löydät tämän alueen tutkimukseen liittyvää tietoa tältä sivulta.
Hyvinvointia vaikuttavasti ja kestävästi – näkökulmia kestäviin hyvinvointijärjestelmiin
Kestävyys on varsin moniulotteinen käsite ja liittyy muun muassa taloudellisuuteen, ekologisuuteen ja sosiaalisiin kysymyksiin. Näistä jokainen näkökulma on olennainen rakennettaessa yhteiskunnallista hyvinvointia. Yleisessä kestävyysdiskurssissa ekologisuuden näkökulma usein korostuu, mutta laajasti ymmärrettynä kestävällä kehityksellä rakennetaan koko yhteiskunnan tulevaisuutta kestävälle pohjalle. Samaan päämäärään tähtäävät myös vaikuttavuuteen ja oikeudenmukaisuuteen keskittyvät keskustelut. Tulevaisuuteen katsovan hyvinvointia tavoittelevan toiminnan tulisikin olla paitsi vaikuttavaa, mutta myös kestävää.
TRANSFORM-tutkimusalusta järjesti yhdessä Kestävät hyvinvointijärjestelmät -tutkimusohjelman (Sustainable Welfare Systems, SWS) kanssa kesällä 2022 tutkijaretriitin, jossa pohdittiin mitä kestävät hyvinvointijärjestelmät tarkoittavat. Kaikkien Tampereen yliopiston aiheesta kiinnostuneiden tutkijoiden oli mahdollista hakea retriittiin blogi-muotoisilla kirjoitelmilla. Osallistujia oli useilta eri tieteenaloilta ja kukin tutkija valotti hakemuksessaan kestävyyden kysymyksiä oman tieteenalansa näkökulmista. Tekstit peilaavat hyvinvoinnin ja kestävyyden yhteyttä monipuolisesti sekä yksilöä että laajasti koko suomalaista yhteiskuntaa ja sen tulevaisuutta pohtien. Julkaisemme ohessa valikoiman näitä tekstejä. Teksteissä käsitellään julkisen johtamisen ja terveydenhuoltojärjestelmän tilaa, tulevaisuutta, kiertotaloutta sekä yhteiskunnallista monimuotoisuutta monilajisuuden ja liikenteensuunnittelun näkökulmista.
Toivomme tekstien herättävän lukijoissa uusia ajatuksia ja monipuolistavan käsityksiämme siitä, mistä tulevaisuuden kestävä ja vaikuttava hyvinvointi muodostuu.
Transform management group
Katja Kuusisto
Ulriika Leponiemi
Matias Heikkilä
Henna Paananen, tutkijatohtori, hallintotieteet
Vuorovaikutteinen hallinta kestävän hyvinvointijärjestelmän johtamisen suuntana
Hyvinvointijärjestelmän hallintaympäristö on kompleksinen. Siinä ovat läsnä yhtäaikaiset ja risteävät muutosvirrat ja syötteet. Yhteiskuntaa läpileikkaavana ominaisuutena kompleksisuus kehystää koko julkishallintoa ja erityisesti terveydenhuoltojärjestelmien kontekstia näyttäytyen johtamisympäristön epävarmuutena, monimerkityksellisyytenä, monitulkintaisuutena, monisidoksisuutena, yhteen kietoutuneina ja kerrostuneina hallintasuhteina sekä lähes kaikkialla näkyvänä moninaisuutena. Kun terveydenhuoltojärjestelmän perustehtävän hoitamiseen soveltuu hyvin hierarkioihin ja sopimuksiin perustuva hallintokulttuuri, on käynnissä oleva esimerkiksi covid-19-pandemia koetellut sen kestävyyttä erityisesti ennakoimattomuudellaan ja monitahoisuudellaan.
Liian kapea-alaisesti, esimerkiksi ainoastaan hallinnollisesti, kliinisen lääketieteen tai kansanterveyden näkökulmasta ongelmanmäärittely voi johtaa pistemäiseen tiedontuotantoon ja vajavaiseen ymmärrykseen käsillä olevasta ilmiöstä. Hedelmällisempää on pyrkiä yhdistämään edellä esitettyjä ja lukuisia muita ongelmanmäärittelytapoja hyvinvointijärjestelmän kestävyyden tavoittelussa. Tutkimuksen tuottaman ymmärryksen mukaan kompleksisten ongelmien kestävät ratkaisut eivät synny ainoastaan haittoja poistamalla, vaan punnittavana on ongelmien ja niiden ratkaisujen tuottamat sivu- ja kerrannaisvaikutukset, eri toimijoiden toimivaltasuhteet sekä niiden muodostama kokonaisuus. Toisin sanoen kestävät hyvinvointijärjestelmät tuskin rakentuvat palvelutuotannon organisoitumisen kysymyksinä, vaan laajemmin yhteiskunnallisen ulottuvuuden kautta. Muuttuva yhteiskunta ja ennakoimattomat ilmiöt vaativat laaja-alaisen hyvinvoinnin turvaamiseksi erityistä johtamisotetta. Kiinnostuksen kohteena on, miten hyvinvointijärjestelmien hallinta ja johtaminen sopeutuu toimintaympäristön muutokseen. Onko edessä yhä tiukemmin jo vakiintuneisiin asetelmiin nojaava hallinta- ja johtamiskulttuuri vai onko esimerkiksi koronapandemialla ja uusilla hyvinvointialueilla vaikutuksensa myös hyvinvointijärjestelmän johtamisen suuntaan?
Hyvinvointijärjestelmä on lukuisten yhteiskunnallisten ja yksityisten toimijoiden muodostama kokonaisuus. Palvelutuotantoon osallistuu yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoita, jonka vuoksi organisaatio- ja sektorirajat ylittävän yhteistyön ja yhteistyöverkostojen merkitys korostuu. Hyvinvointijärjestelmien perustehtävä ja eritoten esiin kumpuavat haasteet tarvitsevat ratkaisuikseen sekä hallinnollisen, poliittisen että ammatillisen näkökulman huomioon ottavaa johtajuutta ja hallintatapaa, jonka avulla voidaan ylittää eri sektorirajoja ja hallinnontasoja. Tämänkaltaista lähestymistapaa edustaa vuorovaikutteisen hallinnan näkökulma, jonka avulla pyritään luomaan uusia vaikuttamisen, tiedonmuodostuksen ja yhteistyön mahdollisuuksia erilaisten osapuolten, kansalaisten, kansalaisyhteiskunnan, julkisten ja yksityisten palvelutuottajien välisissä vuorovaikutustilanteissa.
Vuorovaikutteinen hallinta tulkitsee yhteiskuntaa passiivisen hallinnan kohteen sijaan potentiaalisena resurssina, jonka aktivoinnilla voidaan saavuttaa vaikuttavaa ja tehokasta julkista hallintaa. Keskeisenä ajatuksena on tuoda kansalaiset ja erilaiset sidosryhmät toimintapolitiikkaa muovaaville areenoille ja mahdollistaa osallistuminen päätöksentekoprosessiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Vuorovaikutteisen hallinnan kohteena voi olla esimerkiksi hallinnon ja sen kohteena olevan systeemin välillä tapahtuva vuorovaikutus tai yhteistyöhön perustuva hallinta haluttujen saavutusten tuottamiseksi, jossa aito inklusiivisuus on keskeinen toimintaa ohjaava tavoite.
Hyvinvointijärjestelmien näkökulmasta vuorovaikutteisen hallinnan ideaalit ovat haastavia, joskaan eivät täysin vieraita, omaksuttavaksi. Edessä saattaa olla siirtymä kohti vuorovaikutteista hyvinvointijärjestelmien hallintaa, mikä tukee käsitystä johtajuudesta kollektiivisena toimijuutena monien toimijoiden verkostossa. Huomiota on hedelmällistä suunnata sosiaalisiin prosesseihin, vuorovaikutteiseen johtamiseen, jossa systeemisen ymmärryksen saavuttamiseksi on hyödynnettävä kollektiivisesti syntyvää tulkintaa tulevaisuuden suunnasta, toimintavaihtoehdoista ja tavoitteista. Monitoimijuus ja prosessuaalisuus kestävän hyvinvointijärjestelmän hallinnan keskiöön. Vallitsevassa kompleksisuudessa hallintaa harjoitetaan muovaamalla vuorovaikutuksen edellytyksiä. Kompleksisessa toimintaympäristössä on hyödyksi, että hyvinvointijärjestelmässä vaikutusvallan ohella myös vastuu erilaisten syötteiden hyödyntämisestä ja johtamisesta on yhä enemmän jaettua. Hyvinvointijärjestelmä voi rakentua kestävällä tavalla, kun erilaiset tiedonmuodostuksen tavat tunnistetaan arvokkaana osana kokonaishallintaa sekä järjestelmien kehittämistä ja perustyötä. Hyvinvointijärjestelmien kestävyyden ei pitäisi olla retorinen voimakeino tai ainoastaan päätöksentekoa rasittava arvovalinta, vaan päämäärä, johon nimenomaan johtamisella ja kokonaishallinnalla pyritään.
Soila Karreinen, tutkija, terveystieteet
Kestävä hyvinvointijärjestelmä taipuu tuulessa, mutta ei saisi katketa
Hyvinvointijärjestelmistä keskustellessa monilla tulee mieleen terveyspalvelut. Sektori on tosin pieni siivu hyvinvointijärjestelmäämme, mutta kenties se keskustelluin ja tutuksi koettu.
Muutosta muutoksen perään – ja vähän päällekkäinkin
Terveydenhuoltojärjestelmä on suurten muutosten keskellä ja siksikin käytän sitä esimerkkinä kestävästä hyvinvointijärjestelmästä kirjoittaessani. Toki laakereilla ei ole levätty edellisinäkään vuosikymmeninä, mutta juuri nyt terveydenhuoltoon kohdistuu kumulatiivista stressiä niin sisältä kuin ulkoa. Osaa niistä on osattu ennakoida, osa on taas tullut yllätyksenä.
Koronapandemia iski ensimmäisen aaltonsa maailman terveysjärjestelmiin keväällä 2020. Suomessa oli valmiutta ja kykyä muokata toimintoja nopeasti siten kuin silloin ajattelimme olevan viisasta ja oikein. Iskun voima oli valtaisa ja muutokset tapahtuivat ällistyttävällä nopeudella yleensä hitaanlaisesti lämpiävissä terveydenhuollon organisaatioissa.
Vuoden 2023 alussa aloittaneet hyvinvointialueet ovat nyt eläneet todeksi vuosien ajan työn alla ollutta sosiaali- ja terveydenhuollon reformia. Kansan, työntekijöiden ja poliitikkojen tyytymättömyys palveluihin ei ole ollut riittävä paine todellisen palvelujärjestelmän muutoksen aikaansaamiseksi – tarvittiin lakiuudistus. Edelleen nähtäväksi jää muuttuvatko asiat sittenkään tarpeeksi, sillä lain ja organisaatioiden rakenteet eivät vielä automaattisesti muuta kulttuuria ja toimintatapoja ja muutos on ainakin toistaiseksi näyttäytynyt varsin hitaana.
Systeemin tarve “kokonaistua”
Hiljaa terveydenhuollon sisällä muuttuvat ja kehittyvät alati sofistikoituneemmat diagnoosi- ja hoitomahdollisuudet, jotka haastavat taloudellisen ja eettisen kestävyyden pohdintaan. Haluammehan edistää kaikkien terveyttä ja pelastaa ihmishenkiä! Samaan aikaan katse kääntyy kuitenkin helposti pois siitä, miten voisimme estää terveyden ja hengen vaarantumisen alun alkaen. Mihin kohdennettuina ja kenen tontilla eurot tuottavat eniten hyvää? Integraatioajattelu on nyt soten tullessa valloillaan, mutta rajautuu yhä pitkälti sosiaali- ja terveydenhuollon sisälle. Emmehän me onnistu ennaltaehkäisemään tauteja ja pahoinvointia, jos ympäröivä maailma altistaa meidät yksinäisyydelle, epäterveellisille elämäntavoille ja ilmastonmuutoksen ja luontokadon aiheuttamille terveyshaitoille. Miten tämä todellisuudessa tulee toteutumaan jää vielä lähivuosien arvoitukseksi.
Osaavatko hyvinvointijärjestelmiemme edustajat nähdä aidan ja jopa seinän toiselle puolelle? Kun tarve on ilmeinen ja varustettu huutomerkeillä, tämä kyllä onnistuu. Siitä kertoo tutkimuksemme korona-ajan johtamisesta Suomessa, jossa paikallisen tason edustajat kertoivat toistuvasti poikkihallinnollisen ja organisaatioiden tasoja ja rajoja ylittävän yhteistyön olleen tärkeimpiä ja parhaimpia asioita pandemian hallinnassa. Vaan miten käy pienemmällä präntillä varustettujen ja hiipien saapuvien muutostarpeen kohdalla? Ilmastonmuutos on tehnyt tuloaan jo kauan ennen sote-uudistuksen ensiaskelia. Vielä kuitenkin sosiaali- ja terveydenhuoltoala nukkuu Ruususen unta suhteessa omaan osuuteensa ekologisen kestävyyden rakentamisessa. Vai pitääkö asioiden antaa akutisoitua kriisiksi, jotta järjestelmätasolla heräämme tekemään asioita yhdessä? Miten voisimme saada riittävän muutosenergian liikkeelle ilman ulkopuolista tuuppausta – etenkin, jos muutostarve syntyy järjestelmän sisällä?
Kaikessa hiljaisuudessa etenevät kehityskulut ovat saaneet melko rauhassa jatkaa matkaansa kohti kriisiytymistä, kun katseemme ovat kiinnittyneet etenkin koronaan ja soteen viime vuosien ajan. Edellä mainitut muutokset ovat toki myös osaltaan nostaneet pintaan kroonisia ongelmia, kuten henkilöstökysymykset ja perustason palveluiden rahoituspohjan puutteet. On syntynyt “acute on chronic”-tilanne, joka olisi ehkä voitu estää.
Sisun sijaan sitkeyttä
Edellä olevasta voi päätellä sen, että hyvinvointijärjestelmämme (muutenkin kuin terveydenhuollon osalta) altistuu jatkuville ja erityyppisille muutoksille nyt ja tulevaisuudessa. Osaan muutoksista osaamme varautua ja toimia ennakoiden. Osaan emme mitenkään pysty. Resilienssillä eli muutosjoustavuudella ja kriisinkestävyydellä tarkoitetaan usein sitä, että systeemi voi varautua, ottaa vastaan iskuja, ylläpitää toimintaansa ja muokkautua muuttuvien olosuhteiden ja erilaisten häiriöiden aikana.
Johtamisella on resilienssin rakentamisessa ja hyödyntämisessä tärkeä osansa. Samaan aikaan tarvitaan myös laajaa osallisuutta. Hyvinvointijärjestelmä koostuu monista toimijoista, ilmiöistä ja systeemeistä, jotka kietoutuvat yhteen mitä moninaisimmin ja muuttuvin tavoin. On siis päivänselvää, että yhden systeemin osasen resilienssin vahvistaminen irrallisena muista ei ole riittävä turvatae tulevaisuuden haasteisiin. Resilienssi ei myöskään ole projekti tai teos, jonka voimme rakentaa valmiiksi ja ottaa esiin tarpeen tullen. Sitä on rakennettava ja hyödynnettävä – myös järjestelmän kroonisiin vaivoihin – yhdessä koko ajan.
Hyvinvointijärjestelmä ei voi olla kestävä, jos se ei selviä iskuista tai näivetyksistä sisältä tai ulkoa päin. “Läpi harmaan kiven” -sisukkuuden sijaan tarvitsemme sitkeyttä, jolla jaksamme suhtautua yhä uusiin muutoksiin ja selvitä kivikoista. Muutoksissa meillä on nimittäin ehtymätön luonnonvara.
Heta Leinonen, väitöskirjatutkija, kauppatieteet
Kiertotalous ja sidosryhmävuorovaikutus avaimina kestäviin hyvinvointijärjestelmiin
Tarkastelen kestäviä hyvinvointijärjestelmiä kiertotalouden ja sidosryhmävuorovaikutuksen näkökulmista. Näen, että kiertotalouden ja sidosryhmävuorovaikutuksen avulla on mahdollista luoda taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä perusta yksilöiden, organisaatioiden ja yhteiskunnan hyvinvoinnille.
Sidosryhmävuorovaikutus täydentää kiertotaloutta sosiaalisen kestävyyden ulottuvuudella
Kiertotalous on vaihtoehto valtaapitävälle lineaariselle talousjärjestelmällemme, jossa luonnonvarat käytetään neitseellisistä raaka-aineista valmistettuihin uusiin tuotteisiin, jotka päätyvät kaatopaikalle. Lineaarisessa talousjärjestelmässä taloudellinen kestävyys on keskiössä. Sitä vastoin kiertotaloudessa fokus on taloudellisen kestävyyden lisäksi, ohella ja jopa yli ekologisessa kestävyydessä. Kiertotaloudessa talouskasvu ei ole riippuvainen luonnonvarojen käytöstä: vaikka hankinnat ovat harkitumpia ja uusien tuotteiden kysyntä tämän myötä laskee, kasvua syntyy esimerkiksi tuotteiden jakamisesta, vuokraamisesta, korkeasta käyttöasteesta, korjaamisesta ja päivittämisestä.
Tutkittaessa kiertotaloutta sidosryhmävuorovaikutuksen linssin läpi, taloudellista ja ekologista kestävyyttä täydentää kolmas kestävyyden ulottuvuus, sosiaalinen kestävyys. Sidosryhmävuorovaikutus voidaan yksilö-, organisaatio- ja yhteiskuntatasolla jakaa tavoitteisiin, käytäntöihin ja seurauksiin ja niiden tarkasteluun strategisesta, moraalisesta ja käytännön toimivuuden näkökulmasta.
Sidosryhmävuorovaikutuksen tavoitteet, käytännöt ja seuraukset kestävien hyvinvointijärjestelmien näkökulmasta
Kun tarkastelemme sidosryhmävuorovaikutusta kestävien hyvinvointijärjestelmien näkökulmasta, strategisia tavoitteita ovat esimerkiksi taloudellinen suorituskyky, riskienhallinta, arvonluonti, oppiminen ja maineen rakentaminen. Käytännön toimivuuteen liittyviä tavoitteita ovat puolestaan kontekstisidonnainen ongelmanratkaisu ja päätöksenteko sekä organisaation kehittäminen. Moraalisia tavoitteita voivat olla esimerkiksi vastuullisuus, osallistaminen ja luottamuksen rakentaminen.
Tarkasteltaessa sidosryhmävuorovaikutuksen käytäntöjä kestävien hyvinvointijärjestelmien näkökulmasta, aikaan ja kontekstiin sopiva ja tukeva organisaatiorakenne on esimerkki strategisesta käytännöstä. Käytännön toimivuutta tukee dialogi – kaikessa yksinkertaisuudessaan ja toisaalta huikeassa moniulotteisuudessaan. Sidosryhmien voimaannuttaminen ja demokraattinen päätöksenteko voidaan lukea moraalisiksi käytännöiksi.
Sidosryhmävuorovaikutuksen strategisia seurauksia kestävissä hyvinvointijärjestelmissä voivat olla innovaatiot, parantunut maine, tehokkuuden nousu ja saavutettu kilpailuetu. Käytännön toimivuuteen liittyvä seuraus on – yksinkertaisesti ja konkreettisesti – saavutetut tulokset. Esimerkki moraalisista seurauksista on parantunut sosiaalinen ja ekologinen hyvinvointi. Edellä mainittu moraalinen seuraus on erityisen mielenkiintoinen ja ajatteluun inspiroiva kestävien hyvinvointijärjestelmien näkökulmasta.
Kestäviä hyvinvointijärjestelmiä kehitettäessä otettava huomioon kaikki kestävyyden ulottuvuudet
Sidosryhmävuorovaikutuksella voi olla moraalinen seuraus (sosiaalinen ja ekologinen hyvinvointi), joka täydennettynä kiertotalouden taloudellisella ja ekologisella kestävyydellä johtaa kiteytykseeni kestävästä hyvinvointijärjestelmästä: linssieni läpi se on sidosryhmävuorovaikutusta – ja sen moraalisia seurauksia – sekä kiertotaloutta.
Näen, että kestävyyttä ja kestäviä hyvinvointijärjestelmiä tutkittaessa ja kehitettäessä tulisi ottaa huomioon kaikki kolme kestävyyden ulottuvuutta. Hyvinvointi on ajoittaista tasapainoa ja jatkuvaa tasapainottelua taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden (risti)aallokossa.
Vappu Susi, väitöskirjatutkija, viestintätieteet
Tutkiva pyöräily ja hitaampi liikenne
Hämmennys liikenteeseen liittyvästä pahoinvoinnista läpäisee kulttuurintutkimuksen alan väitöskirjatyöni. Saastuttamisen lisäksi liikenne valtaa tilaa, pilaa elinympäristöjä, estää muunlajisten eläimien liikkumista ja tuottaa eriarvoisuutta kuten Mimi Sheller kertaa teoksessaan Mobility Justice. Edes liikenteen huomattava vaikutus ilmaston lämpenemiseen ei ole innoittanut autovaltaisen liikennejärjestelmän radikaaliin mullistamiseen. Yhä puhutaan varsin vähän liikenteen johdosta vammautuvista ja kuolevista sivullisista vakavana ongelmana, jota ei ratkaista siirtymällä sähköautoihin tai muilla vastaavilla tempuilla. Tarvitsemmekin kiireesti vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää liikennettä ja sen kietoutuneisuutta muihin tekijöihin ja toimijoihin.
Pohdin tutkimuksessani pyöräilyn potentiaalia vaihtoehtoisten liikkumisen kulttuurien luomiseen. Tavoitteena on hitaiden ja eettisesti kestävien liikkumistapojen vahvistaminen sekä liikenteeseen kiinnittyneiden, mutta silti ulkopuolisten toimijoiden huomioiminen liikenteessä. Tällaisia toimijoita ovat esimerkiksi muunlajiset eläimet), joiden elinpiireissä liikenne tapahtuu. Olen käsitellyt liikenteen tematiikkaa kulkumuotojen hierakkisuuteen kytkeytyvänä erimielisyytenä siitä, millaista toimintaa ja osapuolia liikenteeseen mahtuu. Italialaiset ufociclismo aktivistit kritisoivat sattuvasti koko kapitalistista järjestelmää, jonka ilmentymä liikenne on. He kyseenalaistavat arkimatkojen tarkoituksen ja kysyvät millaista maailmaa rakentaa ”työelämä”, jolla perustelemme valtaosan liikkumisestamme.
Kehitän väitöstutkimuksessani taidelähtöistä tutkivan pyöräilyn menetelmää, jolla on potentiaalia vastuullisuuden ja empatian lisäämiseen liikenteessä. Tutkiva pyöräily on kiireetöntä liikkumista, joka edistää aistinvaraista ja ruumiillista tietämistä. Kun ihminen liikkuu tietoisempana aistien tuottamasta tiedosta ja ymmärryksestä toisista liikkujista ja tekijöistä, hänen tulee mahdolliseksi haluta muutosta omaan liikkumiseensa ja liikenteeseen laajemmin tämän ymmärryksen karttumisen myötä. Tutkimukseni sovittaa ihmisen liikkujana lähemmin osaksi ympäristöä ja toisten elinpiirejä; pyrkii vahvistamaan toisia, ja sitä kautta itseäkin kunnioittavampia liikkumisen kulttuureita ja siten edelleen vaikuttaa liikenteen käsitteen sisältöön sekä ilmenemiseen arjessa.
Jirka Vierimaa, apurahatutkija, yhteiskuntatutkimus
Kestävyyttä monilajisella ajattelulla ja työskentelyllä
Kulttuuritietoisuutta voidaan pitää tärkeänä lähitulevaisuuden työelämätaitona. Sosiologin ajattelu livahtaa kuitenkin lähitulevaisuutta kauemmas ja laajemmalle, kohti toiseuden ja omien kulttuuristen käytäntöjen relationaalisuuden ymmärtämistä. Esimerkiksi toista biologista lajia edustava olento, joka tuodaan osaksi työelämän tavoitteellista vuorovaikutusta, kuvastaa kaikella osallistumisellaan sitä, millaista sosiaalinen kestävyys on harjoittamissamme eläinavusteisissa työmenetelmissä.
Pohdin tässä blogitekstissä terveydenhuollon toimintaympäristöissä käytettävien eläinavusteisten työmenetelmien, kuten eläinavusteisen terapian, sosiaalisen kestävyyden alkuperää ja tulevaisuutta. Aloitan pohdintani monilajisuudesta ja jatkan sitä kohti sosiologista mielikuvitusta. Tavoitteenani on herättää ajatuksia tavoista, joilla monilajinen työhyvinvointi ja sosiaalisesti kestävä vuorovaikutus muiden eläinten kanssa voisivat kuulua osaksi lähitulevaisuuden hyvinvointijärjestelmiä.
Olemme aina eläneet monilajisesti
Monilajisuudessa ihmiselämän katsotaan lähtökohtaisesti tapahtuvan keskinäisissä riippuvuussuhteissa muun ympäristön ja siinä olevien eläin- ja eliölajien kanssa. Omien tutkimusintressieni eli eläinavusteisten terapiamuotojen valossa hoivan verkostot muodostuvat ja rehevöityvät ihmisten ja muiden eläinten konkreettisessa vuorovaikutuksessa jaettujen ja kertyvien kontaktin hetkien myötä. Niiden avulla voidaan luoda kunnioittavampaa suhdetta niin toisiin kuin koko ekosysteemiin.
Terveydenhuollon toimintaympäristöjä, joihin eläimet on tuotu toimijoiksi, voidaan katsoa osana sosiaalisesti kestäviä hyvinvointijärjestelmiä, joita ja joiden vaikutuksia pyritään ymmärtämään ja käsitteellistämään uudelleen monilajisuuden avulla.
Sosiaalinen kestävyys ja monilajinen hyvinvointi
Eläinavusteisten työmenetelmien empiirinen tutkimus, oli kyse sitten vapaaehtoistoiminnasta, kasvatuksesta tai kuntoutuksesta, on pääosin ihmiskeskeistä. Niissä huomioidaan vain harvoin eläinten käyttämisen vaikutukset niille itselleen, sillä tutkimus painottuu ihmisten kokemuksellisiin ja mitattaviin hyvinvointitekijöihin. Eläimet nähdään tyypillisesti ihmisen terveyttä ja motivaatiota parantavina hyvinvoinnin teknologioina, joiden avulla pyritään helpottamaan luontoyhteyden saavutettavuutta, mutta joiden toimijuus heikkenee, muuttuu staattiseksi ja lopulta jopa katoaa tutkimus- ja julkaisuprosessien edetessä. Toisin sanoen eläimillä on vaarana jäädä pelkiksi ihmisen hyvinvoinnin tuotantovälineiksi sillä tausta-ajatuksella, että välillämme on kaupungistumisen myötä katoava ikiaikainen side, jonka palauttaminen hoivaa ja parantaa.
Ihmistieteissä eläintutkijat ovat vasta nyt rohjenneet huomioida, että uusien eläinavusteisten työmenetelmien ja eläinten niihin kouluttamisen lukuisissa eduissa ja mahdollisuuksissa piilevät myös niiden haasteet ja ongelmat. Alle olen kerännyt viisi esimerkkiä taustoittamaan viimeaikaista tutkimuskirjallisuutta:
- Eläinten työhyvinvoinnin pohtimisen tarve ja käsitteellistäminen on vasta aloitettu, vaikka eläinten työkäyttö on yleistynyt ja monipuolistunut koko 2000-luvun ajan
- Auttamistyössä käytettäviä eläimiä koskevat tuotantovaateet on poistettava, sillä ne voivat muovata kuntoutujan haitallista käsitystä itsestään yhteiskunnan tuottamattomana ja siten tarpeettomana jäsenenä
- Pitkien eläinavusteisten interventioiden aikainen vuorovaikutus voi vaikuttaa myönteisesti ihmisen hyvinvointiin ja samanaikaisesti heikentää eläimen hyvinvointia
- Eläinten suostumuksen antamisen ja sen peruuttamisen ymmärtäminen tulisi nähdä jatkuvana vuorovaikutuksen aikaisena asiana
- Työhön koulutettujen eläinten toimijuutta tulisi tutkia relationaalisesta näkökulmasta myös silloin, kun työn tarkoitukset ovat ihmislähtöisiä
Sosiologista mielikuvitusta yhdessä eläinten kanssa
Nähdäkseni ikiaikaisen luontoyhteyden palauttamisen tilalle sopisi lähtökohdaksi sosiologinen mielikuvitus, jonka avulla voidaan harjoittaa kykyä asettua toisten asemaan sekä suhteuttaa omaa elämää laajemmin yhteiskuntaan. Jotta eläinavusteisia työmenetelmiä hyödyntävät hyvinvointijärjestelmät voisivat olla sosiaalisesti kestäviä, tarvitaan uudenlainen ajatus yhteisestä, jossa jokaisen osapuolen toimijuus rakentuu materiaalisissa suhteissa toisiin. Esimerkiksi eläinavusteisuutta käyttävän terapeutin ammattitaito kehittyy asiakkaan ja terapiaeläimen osallisuuden kautta. Eläinnäkökulmasta ajatellen terapiaeläin voi tulla nimeään vastaavaksi osallistumalla ja olemalla toistuvasti vuorovaikutuksessa terapiaympäristön, siinä olevien ihmisten sekä sitä varten harjoittelemisen avulla. Terapiaeläin ei siten kantaisi sisäsyntyistä luontoyhteyttä sisällään resurssina, jota voidaan valjastaa ihmisten tarpeisiin.
Vasta muodostumassa olevien eläinavusteisten terapiamuotojen kehittämistä voidaan toteuttaa samanaikaisesti sosiologista mielikuvitusta kehittämällä. Tieteellisen tutkimuksen työelämäintegraatio varmentaisi oikea-aikaisuutta ja eläinkysymyksen kannalta riittävää käytännönläheisyyttä työ- ja tutkimusmenetelmäkehittämisen ja -keskustelujen osalta.
Toisin sanoen uusien työmenetelmien ja eettisten standardien epäyhtenäisyyden vuoksi eläinavusteisuutta tarjoavien tulisi tarkastella palveluntarjontansa sijoittumista niin vapaaehtoistyön ja ammattitaidon kehittämisen kuin siihen sisältyvien ammattieettisten periaatteiden noudattamisen jatkumolla. Ammattilaisten toteuttamat eläinavusteiset palvelut linkittyvät tällöin eläinten työhyvinvoinnin huomioimiseen ja sosiaalisesti kestävän hyvinvoinnin tarkasteluun uudenlaisin tavoin. Toistaiseksi eläinten työhyvinvointia, etenkään monilajisesta tulokulmasta, ei ole käsitteellistetty ja tuotu rakenteelliseksi osaksi muuta työhyvinvoinnin tutkimusta. (ks. Hautamäki ym. 2021.)
Lopuksi
Ihmisen tavoitteellinen kuntoutus on elävä ja muuttuva verkosto (ks. Hautamäki & Vierimaa 2022). Sitä voidaan tarkastella monilajisena, mutta myös monitieteisenä ja -ammatillisena asiantuntijoiden yhdessä luomana verkostona. Sosiaalisen hyvinvoinnin moninaiset ja keskenään ristiriitaisetkin näkökulmat herättävät meitä katsomaan muita eläimiä aiempaa vahvempina toimijoina ja yhtä relationaalisesti toimijuuteensa vaikuttavina kuin itse olemme.
Eläinavusteisten työmenetelmien avulla kuntoutuksessa kyetään jo nyt muodostamaan luottamuksellisia monilajisia siteitä osapuolten välille, mutta emme vielä kattavasti ymmärrä, miten ne muodostuvat. Olemme keksineet perusteita ja oikeutuksia tuodaksemme muut eläimet osaksi hyvinvointijärjestelmissä käytettäviä työmenetelmiä, mutta ymmärrys jaetusta hyvinvoinnista on vielä kartoittamattomalla maalla. Mikäli kulttuuritietoisuus on tärkeä lähitulevaisuuden työelämätaito, ymmärrämmekö monilajisesti omaamme ja osaammeko muodostaa siihen tarvittavia asiantuntijaverkostoja?
Ulriika Leponiemi, tutkijatohtori, hyvinvointitieteet
Yhteisöllisyydestä kestävää hyvinvointia
Kestävä kehitys on maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Kestävään kehitykseen vaikuttaa olennaisesti se, kuinka taloudellinen ja muu yhteiskunnan kehitys edistää yksilöiden hyvinvointia. Kestävän kehityksen kannalta keskeiset näkökulmat ovat samaan aikaan myös yhteiskunnan toiminnan ja hyvinvoinnin rakentamisen kannalta keskeisiä. Kestävällä pohjalla oleva talous helpottaa vastaamaan yhteiskunnan merkittäviin haasteisiin ja kansalaisten perushyvinvointi on yksi tärkeä edellytys ekologisen kestävyyden edistämiselle ja sen yhteiskunnalliselle hyväksyttävyydelle. Ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys muodostavat siis yhdessä jakkaran, jonka pystyssä pysymisen edellytykset heikkenevät, mikäli joku jaloista horjuu. Kun nämä elementit ovat kattavasti huomioituna ja sopusoinnussa, ne tukevat yhdessä sekä yhteiskunnan kokonaishyvinvointia että kestävää kehitystä.
Biologi Maria Katajavuori kirjoittaa vuonna 2022 julkaistussa kirjassaan Valas lasimaljassa siitä, kuinka hän torjuisi ilmastokriisiä heimodemokratian avulla. Hän perustelee ajatustaan sillä, että tutkimuksesta tiedetään, että tiedon lisääminen ei muuta ihmisen elämäntapoja ja että evoluutio suosii piirteitä, jotka hyödyttävät yksilöä päivittäisessä selviytymisessä. Katajavuoren mielestä avain löytyy yhteisön paineesta. Hän kuvaa, kuinka jo metsästäjä-keräilijöiden aikoina heimon paine sai ihmisen suojelemaan luontoa ja kuinka näin ollen ympäristön huomioiminen palveli myös yksilön selviytymistä. Hän maalailee hyvin radikaalejakin yhteiskunnallisten järjestelmien tarvitsemia muutoksia, mutta ajatuksena on, että järjestelmän tulisi hyödyntää lajityypillistä pelkoamme siitä, että heimo hylkää. Politiikan puolella tämä voisi tarkoittaa sitä, että kasvottomasta edustuksellisesta demokratiasta siirryttäisiin eräänlaiseen heimodemokratiaan, jotta sosiaalinen paine kestävien päätösten laatimiselle olisi isompi. Kanssaeläjien katseiden keskellä kasvaisi todennäköisyys sille, että luontoa riistävä toiminta äänestettäisiin poikki ja ekologisuutta tuettaisiin. Näin hallintotieteilijän korvaan Katajavuoren ajatukset kuulostavat paikallisten asukkaiden yhteisöllisyydeltä ja alueelliselta yhteiskehittämiseltä. Siltä, että monimutkaisiin ongelmiin haetaan ratkaisua koko yhteisö ja elinympäristö huomioiden. Heimon muodostaman paineen sijasta puhuisinkin enemmän yhteisöllisyydestä, sitoutuneiden paikallisten asukkaiden yhteistyöstä koko yhteisön hyväksi.
Ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat mitä suurimmassa määrin paikallisyhteisön yhteisiä asioita. Kuinka kestävässä ympäristössä he elävät, minkälaiset puitteet ne yhteisön elämälle luovat ja miten elinolot on turvattu myös yhteisön tulevia sukupolvia ajatellen. Yhteisöllisyyden kun voidaan määritellä tarkoittavan ihmisten kokemusta kuulua johonkin ryhmään, jonka he kokevat arvokkaaksi. Sitoutuneet kuntalaiset ovat valmiita tekemään yhteistyötä kuntayhteisön hyväksi. Yhteisöllisyys muodostaa arvokkaan resurssin, jonka avulla haasteisiin kyetään vastaamaan yksittäisiin toimijoihin verrattuna varsin voimakkaalla volyymillä. Yhteisö on enemmän kuin osiensa summa, sillä kiinnittyminen ja ”heimorakkaus” saavat ponnistelemaan sitoutuneemmin.
Katajavuori toteaa ideoidensa olevan aihioita, joita tulisi kehittää eri tieteenalojen kanssa yhdessä. Monitieteiselle tutkimukselle todella on tarve, sillä esimerkiksi hallinnon tutkijat ymmärtävät, että järjestelmät, organisaatiot ja rakenteet eivät ole subjekteja. Järjestelmät itsessään eivät ratkaise mitään. Kyse onkin siitä, miten yksilöt saadaan toimimaan, valitsemaan ja päättämään kestävien ratkaisujen puolesta, koko yhteisön etu kokonaisvaltaisesti huomioiden.