Pohdintoja lasten ja nuorten digitaalisesta toimijuudesta turvallistamisdiskurssin Suomessa

EU Kids Online Suomi 2025 -raportin julkistustilaisuus järjestettiin 10.2.2026 Tampereen yliopistossa. Julkistustilaisuuden yhteydessä pohdimme paneelissa raportin tuloksia erityisesti suhteessa lasten ja nuorten toimijuuteen. Nostamme tässä blogipostauksessa esiin joitakin näistä nuorisotutkimuksen, lapsuudentutkimuksen, mediatutkimuksen ja mediakasvatuksen näkökulmista. 

Lapset ja nuoret tarkkoina datastaan – entä aikuisyhteiskunta?

EU Kids Online Suomi 2025 -raportista käy ilmi, että pääosa vastaajista tuntee olonsa turvalliseksi verkossa. Useimmat vastaajista eivät juuri koskaan jaa julkisesti tietojaan tuntemattomille, kommunikoi tuntemattomien ihmisten kanssa tai jaa muiden tietoja luvatta. Lisäksi n. 70 % vastaa tietävänsä mitä kuvia ja tietoja itsestä on sopivaa jakaa verkossa. Vastaukset luovat kuvaa siitä, että lapsilla ja nuorilla on digitaalisina toimijoina jonkinlaisia strategioita niin oman kuin muidenkin yksityisyyden suojaamiseksi. Tätä tukevat myös aiemmat tutkimukset (esim. Multas ja Kulmala 2025; Stoilova, Nandagiri ja Livingstone 2019; boyd 2014). Lasten ja nuorten on kuitenkin ollut tutkimusten mukaan vaikea ymmärtää, miten data liikkuu ja miten sitä kaupallistetaan alustoituneessa mediaympäristössä (Stoilova, Nandagiri ja Livingstone 2019).

Nykyisessä turvallistamisdiskurssissa lasten ja nuorten osallisuus uhkaa jäädä kieltojen alle. Uudet digisuositukset ja ”kännykkäkieltolaki” luottavat keppiin ja tuovat esiin sekä lapsuuden että nuoruuden kaksoissidoksen. Lapset nähdään yhtä aikaa sekä viattomina ja suojeltavina että riskinä itselleen ja yhteiskunnalle (James 2011). Samoin nähdään, että nuoria tulee aikuisten toimesta suojella – onhan nuoruus ”myrskyisää” aikaa – ja siten kontrolloida, sillä myös nuorten tulkitaan olevan monin tavoin riski itselleen ja yhteiskunnalle (Bessant 2020; boyd 2014; Kelly 2000). Myös mediakasvatuksen näkökulmasta suojeluparadigma on jälleen vahvistumassa ja viemässä tilaa näennäiseltä osallisuuden kulttuurilta: aiemmin lapsille ja nuorille asetettiin vahvasti toimijan roolia ja internetin nähtiin tarjoavan ennen näkemättömiä mahdollisuuksia luoda sisältöjä ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. EU Kids Online -pitkittäistutkimus kuitenkin tuo esiin, kuinka näistä pyrkimyksistä huolimatta lasten ja nuorten omat julkaisut tai osallistuminen kansalaisvaikuttajina verkossa ei ole ollut valtavirtaa nuorten vastaajien keskuudessa milloinkaan kolmen kyselykierroksen aikana 2010, 2018 eikä 2025.

Tämä kaikki kehystää sitä, miten ja millä tavoin lasten ja nuorten toimijuutta digitalisoituneessa yhteiskunnassa tunnistetaan ja arvotetaan. Vähemmälle huomiolle julkisessa keskustelussa on kuitenkin jäänyt aikuisten toiminta dataistuneessa ja alustoituneessa yhteiskunnassa, sekä teknologiayhtiöiden infrastrukturaalinen valta (ks. Flensburg ja Lai 2023). Kuinka puututaan aikuisten tuottamaan vihapuheeseen, toteuttamaan seksuaaliseen häirintään tai luomiin sosiaalisen median algoritmeihin?  Esimerkiksi internettutkimuksen professori Tama Leaver (2017) on puhunut lasten intiimistä valvonnasta, eli vanhemmuudesta, jossa lasten datavalvonta raskausajasta lasten sijainnin paikannukseen ja somevalokuvien jakamiseen on normalisoitunut osaksi oikeanlaista hoivaamista. Samalla lapsista kuitenkin tuotetaan valtavat määrät dataa valvontakapitalismissa ja datalla voi sinnikkäänä, etsittävänä ja toisinnettavana olla pitkäaikaisia seurauksia lapsille ja nuorille (ks. boyd 2010; Leaver ja Highfield 2018).

Lisäksi turvallistamisdiskurssissa on kyse sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta (esim. Honkatukia ja Rättilä 2023), eli tässä yhteydessä siitä, miten aikuisyhteiskunnan poliittisia pyrkimyksiä edistetään nuorten ja lasten oikeuksien ja toimijuuden toteutumisen kustannuksella. On syytä kysyä, kuinka oikeudenmukaista on esimerkiksi käyttää lasten ja nuorten digitaalisen toimijuuden rajoittamista somejättien kiristämiskeinona? ”Kännykkäkieltolaki”, digisuositukset ja ehdotettu sosiaalisen median rajoittaminen siirtävät turvallistamisdiskurssin hengessä yhteiskunnan systeemisten ongelmien ratkaisemisen lasten ja nuorten harteille. Näihin juurisyihin puuttuminen vaatisi enemmän huomiota ja resursseja kuin kieltojen ja rajoitusten kaltaiset nopeat ratkaisut (esim. Harrikari 2008).

Aikuisyhteiskunnan vastuu post-digitaalisen lapsuuden ja nuoruuden määrittämisessä

Digitaalisuuden kieltäminen lasten ja nuorten arjesta ei poista ongelmia, joihin turvallistamisdiskurssissa kohdistuu aikuishuolta: esimerkiksi seksuaalista häirintää, kiusaamista, vihapuhetta, syrjintää, sosiaalisia verkostoja ja kapitalistista yhteiskuntaa kulutuspaineineen. Nämä ongelmat ovat osa olemassa olevaa yhteiskuntaa sekä sen rakenteita. Siksi tutkijat Adrienne Evans ja Jessica Ringrose (2025) painottavat, kuinka digitaalisen ja reaalimaailman erottaminen on keinotekoista; ne kietoutuvat tässä ajassa toisiinsa erottamattomalla tavalla, myös lasten ja nuorten elämässä. Aikuisyhteiskunnassa olisi tarvetta ymmärtää paremmin, mitä post-digitaalinen lapsuus ja nuoruus tarkoittavat.

Turvallistamisdiskurssi lyö laineita mediakasvatukseen ja lisää jännitettä kasvatusideaalien välille, joista toinen korostaa suojelua ja toinen digitaalista kansalaisuutta ja digitaalisia taitoja. Aikaisemman EU Kids Online -tutkimuksen perusteella internetin käytön lisääntyessä myös digitaaliset taidot lisääntyvät. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapset ja nuoret pitäisi jättää yksin internettiin ja mitään ikärajoja ei tarvittaisi. Sen sijaan olisi luotava keinoja lasten ja nuorten tukemiseksi ja ohjaamiseksi luoviin ja yhteiskunnallista osallistumista vahvistaviin internetin käyttömuotoihin, jota EU Kids Online -tutkimuksessa on kuvattu mahdollisuuksien tikkaina (Livingstone ym. 2011.).

EUKids Online 2025 -tutkimuksen perusteella lasten toimijuutta verkossa voi kuvata lähitoimijuutena, koska se on pääosin vuorovaikutusta perheen, tuttujen ja ystävien kanssa. Toiminta on myös lähes päivittäin viihdekäyttöä audiovisuaalisesti, kuten pelaamista tai videoiden katselua ja viikoittain uutisia, koulutyön tukea ja uuden oppimista. Se, mihin erityisesti mediakasvatuksella lapsia ja nuoria tulisi tukea, on luova median käyttö ja oma ilmaisu digitaalisia työkaluja käyttäen audiovisuaalisesti. Pedagogisesti fokus on tällöin kahtalainen: kriittisyys digitaalisessa kulttuurissa ja rohkeus toimia, tuottaa ja ilmaista itselle tärkeitä teemoja verkossa, myös algoritmien ja tekoälyn suhteen. Voikin kysyä, kuinka moni opettaja tällaista mediakasvatusta tekee tai on valmis siihen? Ja kuka pystyy tekemään sitä ilman audiovisuaalisia työvälineitä koulussa? Vaarana erilaisten leikkausten ja säädösten viidakossa on, että mediakasvatus typistyy ns. kateederiopetukseen, jossa opettaja opettaa ja lapset kuuntelevat.

EU Kids Online -raportti tuo siis ilmi, miten lapset ja nuoret toimivat digitaalisissa ympäristöissä. Lasten ja nuorten toimijuus on kuitenkin relationaalista; siihen vaikuttavat aikuisten toimijuus ja muun muassa algoritmisten teknologioiden toimijuus – sekä näiden vuorovaikutus ympäröivien yhteisöjen ja yhteiskunnan sekä niiden asettamien odotusten ja valtarakenteiden kanssa (Oswell 2016; boyd 2014). EU Kids Online Suomi 2025 -raportista käy esimerkiksi ilmi, että lapset ja nuoret törmäävät verkossa vihapuheeseen ja haitallisiin sisältöihin yleensä tahtomattaan. Olisikin tärkeää huomioida yhteiskunnallisessa keskustelussa myös se, miten aikuiset, yhteiskunta ja alustatalous hallinnoivat post-digitaalista lapsuutta ja nuoruutta sekä haittaavat toimillaan lasten ja nuorten digitaalista toimijuutta.

Lähteet: 

Bessant, J. (2020). Making-Up People: Youth, Truth and Politics. London: Routledge. 

boyd, d. (2014). It’s Complicated: The Social Lives of Networked Teens. New Haven: Yale University Press. 

boyd, d. (2010). Social network sites and networked publics: Affordances, dymanics and impli-cations. In Z. Papacharissi (Eds.), A networked self (pp. 39–58). New York: Routledge. 

Evans, A. & Ringrose, J. (2025). More-Than-Human, More-Than-Digital: Postdigital Intimacies as a Theoretical Framework. Social Media + Society 11(1), 1–11. https://doi.org/10.1177/20563051251317779 

Flensburg, S., & Lai, S. S. (2023). Follow the Data! A Strategy for Tracing Infrastructural Power. Media and Communication (Lisboa), 11(2), 319–329. https://doi.org/10.17645/mac.v11i2.6464 

Harrikari, T. (2008). Riskillä merkityt. Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. 

Honkatukia, P. & Rättilä, T. (2023). Conclusion. Teoksessa P. Honkatukia & T. Rättilä (toim.) Young People as Agents of Sustainable Society. Reclaiming the Future. London: Routledge, 223–233. http://dx.doi.org/10.4324/9781003345114-16 

James, A. (2011). ”Suojelu ja/vai riski: Näkökulma vallitsevaan lapsuuden kulttuuriseen politiikkaan.” Teoksessa Suojeltu lapsuus? Raportti Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2011, toimittaneet Emma Aalto, Maarit Alasuutari, Tarja Heino, Tuuli Lamponen ja Niina Rutanen, 9–16. Tampere: Juvenes Print 

Kelly, P. (2000). The dangerousness of youth-at-risk: The possibilities of surveillance and intervention in uncertain times. Journal of Adolescence, 23(4), 371–517. https://doi.org/10.1006%2Fjado.2000.0331 

Leaver, T., & Highfield, T. (2018). Visualising the ends of identity: pre-birth and post-death on Instagram. Information, Communication & Society, 21(1), 30–45. https://doi.org/10.1080/1369118X.2016.1259343 

Leaver, T. (2017). Intimate Surveillance: Normalizing Parental Monitoring and Mediation of Infants Online. Social Media + Society, 3(2), Article 2056305117707190. https://doi.org/10.1177/2056305117707192

Livingstone, S., Haddon, L., Görzig, A. & Ólafsson, K. (2011). EU kids online: final report. EU Kids Online, London School of Economics & Political Science, London, UK. http://eprints.lse.ac.uk/39351/

Multas, A.-M., & Kulmala, M. (2025). ‘It can also be a really positive place’: co-research on young people’s health information literacy practices in social media. Information Research an International Electronic Journal, 30(CoLIS), 221–236. https://doi.org/10.47989/ir30CoLIS52288 

Oswell, D. (2016). Re-aligning children`s agency an re-socialising children in Childhood Studies. teoksessa Esser, Florian, Meike S Baader, Tanja Betz, and Beatrice Hungerland. Reconceptualising Agency and Childhood : New Perspectives in Childhood Studies. London ; Routledge, Taylor & Francis Group, 2016. 

Stoilova, M., Nandagiri, R., & Livingstone, S. (2021). Children’s understanding of personal data and privacy online – a systematic evidence mapping. Information, Communication & Society, 24(4), 557–575. https://doi.org/10.1080/1369118X.2019.1657164 

Kirjoittajat:  

tutkijatohtori Susanna Ågren, nuorisotutkimus

väitöskirjatutkija Saara-Maija Kallio, mediatutkimus

vanhempi yliopistonlehtori Reijo Kupiainen, mediakasvatus

professori Sirkku Kotilainen, mediakasvatus